MELANKOLINEN SUKELLUS SUOMIROCKKIIN

Tämä elokuva - Matti Pellonpään muistokonsertti - ei päällisin puolin ole muuta kuin kiitettävästi kuvattu ja leikattu konserttitaltiointi. Eikä enempää tarvitakaan tavoittamaan merkittävä osa suurten ikäluokkien jälkeen syntyneitten suomalaisten yhteisestä piilotajunnasta. Elokuvan jälkeen on istuttava alas ja - ennen elokuvaa tehdyistä suunnitelmista riippumatta - tilattava iso tuoppi laimeaa, mutta niin ihanan katkeraa suomalaista olutta.

Muistokonsertissa on kyse vakavasta asiasta, jonka käsittely edellyttää ohjaajalta tietynlaista kunnioitusta. Sitä Mykkänen osoittaa antamalla vainajan ystävien puhua omalla tavallaan - musiikkinsa kautta. Pellonpää itse vilahtaa elokuvassa muutaman kappaleiden väliin heitetyn valokuvan verran. Kuvat näytetään sinällään - ilman tekstejä. Esiintyjien suhdetta Pellonpäähän selittävät tekstit ovat nekin hienotunteisen äänettömiä; katsojalle hyödyllisiä mutteivät häiritseviä. Iltapäivälehdille ominainen tungettelevuus sekä pateettinen kertojanääni puuttuvat kokonaan.

Visuaalisia elämyksiä elokuva ei juuri tarjoa. Tavastia on oma itsensä - pimeä kapakka. Kuvan laatu on video. Esiintyjät ovat kärjistäen rööki huulessa kaljaa kiskovia vanhoja väsyneitä miehiä - vaaleanpunaisessa neonvalossa mustaa taustaa vasten. Muutama karismaattinen esiintyjä toki onneksi löytyy: maanmainio Johan Lewis alias Kari Sorvali riisuu aseista lavashow'llaan. Pate Mustajärvi taas hurmaa yleisön muita esiintyjiä ruumiillisemmalla ja suorasukaisemmalla miehisyydellään. Leningrad Cowboys luonteensa mukaisesti ratsastaa puvustuksella ja koreografialla. Elävimmät hahmot show'ssa ovat kaksi venäläistä siivoojaa, jotka saatuaan lavan lakaistuksi paljastavat tanssi- ja esiintymistaitonsa muiden karjapaimenten jäykistellessä harmaissa virka-asuissaan.

Suomi on pieni maa, jossa kaikki tuntevat toisensa. Ja näyttäisi siltä, että ne miehet, jotka perinteisen miehen kohtalon sijasta valitsevat melankolian, eksistentialismin ja luomisen tuskan, tuntevat toisensa hyvin. He kulkevat ympäri maan Eino Leinon viitoittamaa polkua lunastamassa kalliita laulujen lunnaita ja Eppu Normaalin sanoin etsimässä sitä oikeaa. Tiesitkö esimerkiksi, että Matti Pellonpää vuonna 1983 hyppäsi kesken matkansa Turusta Tampereelle Juice Leskisen keikkabussiin kiertääkseen sen mukana kuukauden?

Muistokonserttitaltioinnin katsominen ei edellytä Pellonpään elokuvien näkemistä. Se on päinvastoin ehkä helpoin tapa saada jonkinlainen käsitys niiden maailmasta niitä näkemättä. Mykkäsen toteutus jättää niin paljon avoimeksi, että taltiointi katsojan taustasta riippuen on alkuvoimaista musisointia, 70- ja 80-lukujen ikihittien kertausta tai katsaus Kaurismäkien tuotannon henkeen. Kansanperinteen harrastajalle voi tulla mieleen kulkijapoika, joka ei tohdi poimia laaksossa kasvavaa kaunista ruusua, vaan jättää sen mieluummin paikoilleen. Tai julma kohtalo, joka kääntyy ihmistä vastaan vääjäämättä kuin viljan korjaava halla.

Suomalaisuus toistuu monessa kerroksessa. Elokuvan sanoman etsiminen on kuin yrittäisi kuoria sipulia. Sen anti onkin siinä että se tarjoaa niin monta nostalgiatäkyä, että sukupuolesta ja -polvesta, musiikkimausta ja eurooppalaistumisasteesta riippumatta jokin niistä salakavalasti nappaa.

Jokainen voi omalta kohdaltaan päättää haluaako upota pohtimaan juuriaan.